Minä olen aina ollut aika rämäpää. Samalla, kun olen ollut melkein uhka rohkea tekemisen tasolla, olen ollut tietyllä tapaa määrätietoinen toiminnassani. Hyvin tätä rämäpää-määrätietoinen akselia kuvaa se intohimo, jolla säästin nuorena lukiolaisena kaikki kesätienestini hiihtolomaan asti, ja läksin omin varoin hankitulle matkalle Alpeille laskettelemaan.

Erikoista on se, että en pidä itseäni minään taitavana laskijana. Nautin kuitenkin vauhdin hurmasta, lajin teknisyydestä ja siitä, että minä päätän mihin sukseni menevät. Rakastan laskijan elämäntapaa. Kuinka varustaudutaan lämpimästi ja kunnolla. Lasketaan intohimolla ja pistäydytään lämmittelemässä kaakaolla. Sitten, iltapäivällä, kun viimeiset mehut on puristettu irti ja jalat ovat maitohapoilla alkaa iloinen after ski, jossa ulkoilukansa palkitsee hiihtopäivänsä kylmällä oluella tai vaikka minttukaakaolla. 

Olen viettänyt aikaa rinteessä ehkä seitsemän vanhasta lähtien. Parikymppiseksi asti laskettelu kuului tiiviisti talviurheiluharrastuksiini. Sitten tuli pitkä, yli kymmenen vuoden tauko, jolloin sukseni löysivät rinteeseen vain kerran talvessa jos sitäkään.

Nuorena laskettelureissut veivät Alpeille ja Åreen. Viikonloppuisin pyörittiin kotikulmien pikkumäissä tai vähän korkeammalla Lahden/Jyväskylän seutuvilla. Ulkomaan vuosina, kun laskettelu oli  minimissään olen kuitenkin käynyt aika eksoottisillakin rinteillä Kreikan Arahovassa, Slovakian Tatroilla, Italian Madonna di Campigliossa, Chrystal mountinilla Washingtonissa ja Turkin vuoristossakin. Vähästä laskettelusta huolimatta intohimo lajia kohtaan on säilynyt kiivaana.

Nyt Suomeen palattuani olen aloittanut laskettelun intohimoisesti uudestaan. Vanha rämäpää on päässyt irti ja tuulettaa rinteitä vanhaan malliin. Sukset alla ovat vaihtuneet valkoisista mustiin ja lankuista kurvikkaisiin. Enää ei sanota, että mennään pujottelemaan. Nyt mennään kurvailemaan! ( =carving). Enää en uskalla hyppiä hyppyreistä, mutta metsäreitille tai metsikköön lähden mielelläni ja opiskelen carvereiden saloja. Pitkäikäinen kokemus on selkäytimessä. Mielelläni hakeudun vaikeampiin rinteisiin kun lykin tasamaalla.

Nuoruuteni alppimatkojen jälkeen unelmoin puolitosissani hiihtopummin urasta. Eräällä matkalla St Antonissa seurueemme törmäsi suomalaispoikaan nimeltä Henri, joka hiihteli iltapäivät rinteestä jo tulevien lipuilla, kävi ravintolassa syömässä jämät meidän lautasiltamme (useimmiten kasa pinaattia) ja tiskasi tai kuori perunoita hotellin keittiössä hotelliyötä vastaan. Seuraavan kerran himosin rinteille kokopäiväisesti Italiassa, jossa jututin alppiauringon paahtamia lumimatkaoppaita. Nyt himo on taas herännyt. Millähän sitä pääsisi vähän enemmän rinteeseen...? Henri ja matkaoppaat ainakin elivät unelmaansa!

EDIT 28.1.09

Tajusin viime yönä, että eihän minun unelmani vielä ole aivan karannut. Ymmärsin nimittäin, että esimerkiksi, kun toiset vanhukset lähtevät viettämään eläkepäiviään Kanarialle, voin minä parkkeerata itseni johonkin alppimajaan ja lasketella hissukseen alppiauringossa!

Unelmat on ihania!