Päivä ennen jouluaattoa toimistomme suljettiin puolituntia ennen normaaliaikaa. Tulin iloisena joululomalaisena kotiin, mutta vastassa odotti kalpea keskimmäinen joka oli iltapäivän viimeisellä tarhatunnilla oksentanut opettajan sanoin. "quite mutch". Iltaa kohden tytär vähän piristyi ja päätimme lähteä mummolaan, jossa pojat olivat jo olleet muutaman päivän hoidossa. Minulla oli puuttuvia lapsiani jo kova ikävä ja sydän meinasi revetä irti ja itseinho nousi pintaan kun saavuin mummolaan, jossa nuorin istui kalpeana äitini sylissä. Oli aloittanut oksentamisen puolituntia ennen tuloamme, ja minä olin muualla..

Kävi siinä mielessä ajatuksenjuoksu, että ei väliä joulukinkuista tai lahjoista, kunhan saan olla lasteni lähellä ja hoivata heitä. Ilomielin istuisin jouluaaton ja vaikka juhannuksen lapsi sylissäni kylpyhuoneen lattialla, kunhan vaan saan olla siinä, kun he ovat sairaita. Juhlinta on toissijaista!

Jouluaattona potilaillani oli "vain" lämmönnousua ja päänsärkyä joka muuttui löysiksi vatsoiksi joulupäivänä. Mutta tauti olikin sitten siinä.

Nyt, kun tarhat ja koulut ovat kiinni ja äitini pitäisi hoitaa lapsia tai ehkä lasten kannalta ajateltuna: Lapset saisivat olla mummolassa joululomalla, on äitini jo viidettä päivää pahassa vatsataudissa eikä loppua näy.

Työläisenä minun on pitänyt olla kekseliäs siinä, miten keksin varahoitajia mummolan sijaan. Eilen lastenhoito järjestyi siskoni avulla. Tänään työskentelin elämäni ensimmäistä kertaa etänä lasten melskatessa kotona, ja huomenna lapsia hoitaa 16-vuotias lukiolaisserkkuni. Firman politiikan mukaan aattona työpäiväni loppuu puolituntia ennen normaalia työajan loppua...

Mikähän silloin odottaa kotona?