Olen aika varma, että moni odottaa jonkilaista tiedotusta ensimmäisestä työpäivästäni.

Ilmoitan, että se meni oikein hyvin! Minua oli odotettu paikassa. Pöydälläni odotti valkoinen Macci, jonka ruudulle ponkaisi virtanappulaa painettaessa naamakirjasta imaistu kuvani (kyllä nolotti) sekä teksti: Ainon Mac. Sain sähköpostiosoitteen, tutustuin koneeseen, meilijärjestelmiin, firman sisäisiin ohjelmiin ja eri "conferensseihin". Työkaverit olivat oikein mukavia ja firman henki oli ihanan rento! Henkilökohtaisessa kalenterissanikin on jo tammikuussa kouluttautumismatka Norjaan, joten ei yhtään hullumpaa!

Mutta.

Yksi asia varjostaa iloista työnaloitusta.

Nuorimmaisen tarha, tarhaharjoittelu ja varsinkin ryhmän takakireä tarhatäti.

Meidän oli perjantaina sovitun mukaan tarkoitus aloittaa tarhaharjoittelu tänään. Niin teimmekin. Kärräsimme syömättömän 2-vuotiaan tarhalle mummin kanssa harjoittelemaan tarha-aamuja iloisina, mutta vastassa olikin tämä varsinainen puolen vuosisadan aikaa sitten täyttänyt maanantai-hapan tanttara, joka ei suostunut antamaan lapselleni aamupalaa (vaikka sitä vielä tarhasta löytyi), koska tarha alkaa virallisesti vasta ensi maanantaina. Huomiselle "lounasharjoittelullekin" mummi vie tänään tekemäänsä nakkikastiketta, koska kunnan määräraha pojalleni alkaa vasta ensi viikolla.

Voin sanoa, että kyllä hymy hyytyi. Jatkoin harjoittelurutiinien kyselyä edelleen ruotsiksi, ja kerroin poikani olevan kaksikielinen, mutta parempi suomenkielessä. Täti narisi huultensa välistä jotain sinnepäin, että ei pelkällä tarharuotsilla mennä ruotsinkieliseen kouluun ja jotain muuta moskaa...

Teki mieli huutaa, että no ei olla menossakaan. Heti kun poika täyttää kolme, seuraa hän siskoaan englanninkieliseen mukavaan tarhaan, mukavien ihmisten keskelle ja jatkaa mitä luultavammin englanninkieliseen kouluun, kun vastaanotto on näin kamala.

Hitto.