Kyllä on ollut rumba ja kylläpä ollaan eletty jännityksessä tämä maaliskuu. Esikoululainen on nimittäin hakenut samaan englanninkieliseen opinahjoon isoveljensä perässä. Olemme saaneet pelätä pahinta ja toivoa parasta.

Ennen pääsykokeita olin melko varma, että englanninkielisessä esikoulussa oleva tyttäreni, jolla on myös kahden vuoden kansainvälisen koulun kokemus, ja joka on syntynyt Amerikassa pääsee läheiseen, Suomen peruskoulun oppimäärää noudattavaan kouluun, joka käydään englanniksi.  Pääsykokeiden jälkeen olin  kuitenkin erittäin epävarma. Kuulin huhuja ja puheita, että tänä vuonna hakijamäärät ovat olleet valtaisat ja hakijat lahjakkaita. Rupesin epäröimään. Ajattelin, että tyttäreni hyvä englanninkieli olisi kerennyt rupsahtaa Suomi-vuoden aikana tai että hän on pistänyt testit läskiksi. Olin vähän peloissanikin kuinka tässä käy.

Onneksi Espookin reagoi lahjakkaaseen hakijakaartiin ja oppilaspaikoista järestettiin äänestys, joka päättyi meidän ja varmasti Espoon kannalta täydellisesti, jos ja kun se haluaa olla kansainvälinen keskittymä yrityksineen ja opinahjoineen nyt ja tulevaisuudessa. Englanninkielisen opetuksen aloituspaikkoja lisättiin tuntuvasti! Uutinen luettavissa tästä.

Tänään, eilisen aloituspaikka kokouksen jälkeen oli se maaginen päivä kun sisäänpäässet julkistettiin. Ja tiedättekö, me teimme sen taas. Keskimmäinen on hyväksytty opiskelemaan lähikouluunsa englanninkielellä!!

On aika huoahtaa. On ihana tietää, että ulkomaanvuosina opittu englanninkieli säilyy ja kehittyy. On ihana tietää, että lapsen koulumatka on 300 metriä kävelytietä ja, että sisarukset opiskelevat samassa koulussa. On vaan niin ihana ja hyvä tietää.

Sen kunniaksi lasi kuivaa valkoviiniä!

Kippis!