Kesä on ollut tähän mennessä osaltani työssäkäyntiä ja kodin remontin seuraamista. Vielä se mainitsemani keittiöremotti ei ole ehtinyt alkaakaan, vaan nyt myllerretään makuuhuoneiden kimpussa. Makuuhuoneet vaihtavat omistajia ja pinnat materiaaleja. Tulee erivärisiä seiniä, lattiamateriaalien vaihtoa, äidin oma vaatehuone ja uusittu vessa.. Vaikka tiedossa on varmasti ihana lopputulos, tuntuu eläminen remonttikodin kanssa kamalalta. Kaikki on sekaisin ja sotkussa, enkä meinaisi jakasaa millään. Vähän helpottaa se, että nyt lastenhuoneet ovat melkein valmiit.

Pahoittelen myös sitä, että päivitän blogiani niin harvoin. Olisi taas vaikka mitä aiheita joista kirjoitta, jopa ihan aiheeseen, eli Suomeen sopeutumiseen liittyvää pohdintaa.

Keväisen noidannuolen jälkeinen elämä on myös ollut täysin liikkumatonta. Olen liikkunut nolla ja herkutellut sata. Nyt yritän saada oravanpyörän suunnan vaihdettua edes fifty-fiftyyn. Eilen nappasin itseäni niskasta kiinni ja läksin lenkille. Vieläpä uuden lenkkikaverin kanssa. Miespuolisen.

Läksimme lenkille ja lenkkikaverini aloitti:

- "Aiotko jaksaa juosta koko lenkin?"

- "Aika hidas tämä sinun vauhtisi.."

- "Jos mukanamme olisi etiopialaisjuoksija, niin hän olisi jo parin kilsan päässä...."

Päätin näyttää.

Kysyin:

- " Otetaanko puhelintolpan välinen spurtti?" ja ampaisin juoksuun...

Ja kattia kanssa, lenkkikaverini oli hetkessä edelläni ja virnisteli ilkikurisesti

- "Äiti, mä olen jo sua paljon nopeampi juoksia, olen jo kauan ollut."

Uusi ihana lenkkikaverini: kohta 9-vuotias esikoiseni, joka juoksi kanssani 7 kilometrin lenkin ja lupasi lähteä uudestaankin!