Vinstran jälkeen elo on ollut todella haipakkaa. Maananataina n. 6 tunnin yöunien jälkeen vietin muutaman "laatuhetken" lasten kanssa ja jaoin ikävässäni ostamat tuliaiset. Teki todella pahaa viedä lapsia tarhaan, sillä tiesin, että heillä oli ollut kamala ikävä ja he olisivat mieluiten tietysti viettäneet rauhallisen päivän kanssani.

Maananatai-aamuna nuorin jäi itkemään todella sydäntä särkevästi tarhaan ja tarha-täti puristi häntä itseään vasten, kun minä silmät vetisinä kiiruhdin ulos lähteäkseni esikoulua kohden keskimmäisen kanssa. Taakse katsoessani näin kuopukseni kädet ojennettuina minua kohti ja ammollaan olevan suun, joka väänsi todella surullista itkua. Kun me olimme ulkona vilkutti nuorin lohduttomasti itkien hoitajan sylissä tarhan ikkunasta.

Tiistaina sama juttu.

Minulla todella kamala olo siitä, miten voin jättää lapseni ja lähteä pitkäksi päiväksi pois.

Tiistaina iltapäivällä sain soiton tarhasta, että lapseni on korkeassa kuumeessa. Kamat töissä äkkiä kasaan ja tarha-lapsia hakemaan. Ja näin sai nuorimmainen äidin itselleen koko keskiviikoksi, kun jo aktiivisena toipilaana luetutti kirjoja ja puuhasteli ja sylitteli... Teki yksi kotipäivä ihan hyvää minullekin, kaiken reissaamisen jälkeen!

Tässä suttuisessa kuvassa (joka on otettu tänä - eli torstai aamuna) nuorimmainen syömässä tyytyväisenä aamupuuroa tarhassa (oikeanpuolimmainen ikkuna), eikä hän ole moksiskaan siitä, että äiti on aamulla jättänyt hänet tarhaan.