Esikoisen koulurepusta löytyi eilen ruttuinen tiedote josta oikein innostuin. Koululla alkaisi ensi vuoden puolella koripallo-treenit, joita Hongan ammattilaisvalmentaja vetäisi..

Ihanaa, ajattelin. Yksi harrastus lisää pojalle ja oikein ammattilaisvalmennuksessa.. Tuntui oikein hyvältä ajatella, että sählyn rinnalle tulisi toisenlainen pallopeli. Varsinkin, kun olen erään fiksun ja menestyneen neljänlapsen isän kanssa puhunut harrastamisen, ja varsinkin urheilun, ja siinä pärjäämisen tärkeydestä koulussa ja koulun sosiaalisessa elämässä. Tämä isä oli vahvasti sitä mieltä, että urheiluharrastus ja varsinkin siinä pärjääminen tuo erityisesti pojille lisää "katu-uskottavuutta" koulussa. Yleensä myös urheilussa aktiiviset lapset ovat aktiivisia muussa koulutyössä. Ja se, että on koulussa "hyväksytty" nostaa taas itsetuntoa, joka vaikuttaa tietysti koko loppuelämään ja siinä pärjäämiseen. En ollut osannut ajatella lapsen urheiluharrastusta ikinä tässä valossa, mutta totuuden siemen neljänlapsen isän jutuissa piilee, kun muistelee omia kouluaikoja. Aktiivisesti urheilevat olivat aktiivisia ja itsevarmoja oppilaita, ja ovat pärjänneet elämässään eivätkä jääneet toisten jalkoihin, toisin kuin hiljaiset, harrastuksettomat pojat, jotka joutuivat koulukiusatuiksi. Valitettavasti.

Valitettavasti pienikokoinen poikani on korisharrastuksesta erimieltä. Ei hän pidä koripallosta. Ainoastaan koripallolla tehtävistä tempuista ja pompottamisesta. Ei hän missään nimessä halua osallistua koriskerhoon, mutta sählyyn voisi mennä useamminkin, tai uimakouluun harjoittelemaan tekniikoita, poikani kun on kuin kala vedessä..

En missään nimessä halua pakottaa poikaani koripalloharrastuksen pariin. Enhän minä siitä itsekään koulussa tykännyt, kun olen pienikokoinen itsekkin, ja muutenkin yksilölajejen harrastaja. Mutta pakko myöntää että silti vähän harmittaa...