Paljon on taas ehtinyt tapahtua. Vatsaviruskin kesti vain päivän, mutta on ollut niin kiirettä että ei ole ollut aikaa kirjoittaa.

Jospa aloittaisin positiivisita huomioistani:

On aivan ihan kävellä aamuisin raikkaassa ja kuulaassa ilmassa kilometrin matka Kunnon kävelyteitä(!) keskimmäisen eskariin. Antoisan matkasta tekee se kielten ja ihmisten sekamelska joka tulee vastaan. On äitejä jotka juoksuttavat lapsiaan tarhaan tai kyyditsevät pyörällään. On tummia muslimiperheitä, jotka vievät jälkikasvuaan kouluun, on nuoria koululaisia ja vähän vanhempia opiskelijoita. Matkan varrella kuulen suomenkielen lisäksi kai somaliaa, hyvin puhuttua englantia, ehkä ruotsiakin! Aamut kruunaa tervehtivät ihmiset, varsinkin ihan tavalliset duunarit, jotka ensimmäisenä tervehtivät ja toivottavat hyvät huomenet tarhamatkalaisille, meille! Olin ihan tietämätön tälläisestä ihmisryhmästä! Yleensä kiireiset uraihmiset eivät edes hymyile, vaan kiirehtivät puvut päällä, nahkakengät kopisten isoihin autoihinsa puhelimiinsa puhuen, kireä ilme kasvoillaan. Olen ihan otettu näistä tervehdyksistä. Lisää leppoisaa  meininkiä saa, kun menee aamulla lähikauppaan tekemään ruokaostoksia, kun nämä iloiset työmihet ostavat lounaseineksiään ja tallustelevat hyväntuulisina pitkin markettien käytäviä.

 

Sitten negatiiviset:

Palasin kesän toisista oikein ihanista juhlista lauantaina. Myönnän, olin juonut punaviiniä, mutta keskustellut sivistyneiden ihmisten kanssa kohtuu sivistyneesti koko illan. Ihan tolkuissani lähdin taksilla kotiin. Taksilla, koska yöbusseista ei ollut tietoakaan, ja taksilla koska taksillahan on "turvallista" matkustaa.

Jossain vaiheessa matkaa huomasin, että kuskini on Turkista kotoisin. Pyysin häntä jättämään minut kotini läheiselle bussipysäkille, mutta hän sanoi ajavansa talon eteen. Hälyytyskellojen olisi pitänyt soida. Maksoin. Laitoin kortin lompakkoon ja kiitin kuskia turkiksi. Järkyttävä virhe. Kuski tarrasi minuun kiinni, puristeli ja suuteli väkisin, yritti saada minut takapenkille rivoja ehdotellen. Hätäänyin, riuhtaisin itseni irti ja juoksin kotiin. TÄRISIN.

Aamulla luulin lompakkoni hävinneen ja itkin hysteerisenä. Lompsa oli onneksi kuitenkin sängyllä, taksikuitinkin löysin eteisen tasolta. Koko sunnuntain vietin ystävien seurassa. Kävimme yhdessä Ikeassa ja vasta siellä huomasin, miten yön tapahtumat olivat minuun vaikuttaneet. Hätkähdin jokaista tummaa miesryhmää, ulkomaalaisittain puhuttua suomea sekä kieliä joita en ymmärtänyt. Tuntui, kuin yöllinen taksikuski olisi ollut koko ajan lähellä. Onneksi pelko hälveni illan mittaan ja onneksi en pitkään aikaan varmaan aja taksilla. Kalenterissa ei ole mitään tapahtumia, eikä juhliminen nyt oikein huvitakaan.

Toivon, että kukaan teistä ei törmää tähän taksiin, joka ajoi siis Espoossa. Ja naiset, olkaa varuillanne, jos teitä kuskaa ulkomaalainen kuski. Poliisin mukaan näitä tapauksia tulee aina silloin tällöin ja kuljettajana siis joku maahanmuuttaja.

Seuraavan taksimatkani kuljettaja saisi mieluiten olla lihava suomalainen mies, jonka mielessä siintää vaan seuraava lihapiirakka.

Ironista muuten on, että tulen Suomeen, ja minua ahdistelee turkkilainen mies... YÄK. Kyllä suomiduunareiden aamutervehdykset nyt tuntuvat vieläkin paremmilta